Äidin mietteitä ja (ajatuksen sekä kullan-) murusia…

Olen melkein varma, ettei ensi kesä säiden suhteen voi enää olla enempää pielessä kuin viime kesä. Vaikka tämä toive on vahva, niin on se vielä myös hauras. Kaipaan niin kovin auringon ja lämmön antamaa voimaa, että sitä ei voi edes sanoiksi pukea. Samalla kun julistan, etten kesäksi halua lähteä mihinkään (koska ensi kesä on parempi kuin viime kesä) löydän itseni matkatoimistojen sivuilta… Ooh, olisipa ihana tilata hotelli, jossa on K16 ikäraja !

Kyse on siis kuitenkin syvimmiltään toivoista ja toiveesta: listalla olisi kiireetöntä yhteistä aikaa auringon sylissä rakkaiden kanssa – minulle se on sinänsä sama missä ollaan lopulta, kunhan tarjolla on kaunista ilmaa, hyvää tuulta ja ihania tyyppejä.

Kuvat eivät sinänsä ole erikoisia ja liity asiaan mitenkään, mutta pilkahduksia aurinkoa tekee aina hyvää. Olkoonkin vaikka kevättalven purevan raikkaat ilmat ja hieman kulahtaneet tulppaanit – mutta silti sisällä kiehuu ja kuplii….saako avautua..?

Milloin voi valittaa tai kenelle..

Tämä kevättalvi on ollut varsinainen rähmintäkausi kokonaisuudessaan ja lähes  joka asian suhteen. Puolison työn vuoksi olen ollut todella paljon yksin lasten kanssa ja silloin tuppaa myös tapahtumaan kaikki ei niin kiva yhtä aikaa – talon sähköviat, palohälyytinjärjestelmän ongelmat (lue: soi kolme yötä lähes putkeen), influenssat, jäätyneet putket ja WILMA (itse paholaisen kehittämä systeemi). Puhumattakaan kaikesta muusta, mikä vähän niin kuin tulee siinä sivussa..pyytämättä ja yllättäen.

Sellainen hetki, että voisin vain leijailla hetken ilman huolia tai vastuuta, se taitaa olla saavuttamatonta. Että voisi vain antaa kaiken hetkeksi toisaalle… Nounounou, eihän kukaan kunnon äiti sellaista toivo.

No minä en sitten varmaan sellainen “kunnon äiti” ole (l. unohtaa itsensä asettamalla kaiken muun oman itsensä ja tarpeidensa edelle). Mutta olen erittäin loistava martyrisoimaan itseni ja kieriskelemään itsetuhoisesti tässä tuskassa. Mutta miten tästä voi päästä ulos?

Tiedän, että joku sanoo “pyydä vain apua” –  eihän kukaan oikeasti tarkoita sitä valittaessasi “sano vain niin autan” tai ” autan heti kun pyydät” – uskokaa vain, sillä olen kokeillut. Oikeasti, en tiedä ketään joka tätä tarkoittaa täsmällisesti??! Rehellisyyttä siis pliis…

“Ei tuota kestä ikuisesti” ja “Ne lapset kasvaa niin nopeasti” kommentit saavat minut lähes infernaalisen raivon valtaan… tässä on kyse myös MINUN parhaista vuosistani.  Ai niin.. saikohan tätä sanoa ääneen!?? Mitäs sitten kun “lapset ovat kasvaneet” – tuntuu, ettei minusta ole enää mitään jäljellä – ei muuta kuin loppuun kulunut “päärynä”.

Kaipaan tosi paljon liikuntaa ja fyysistä rääkkiä. En pysty sitä kotona tekemään, koska olen urheilun suhteen yksinäinen susi ja en halua “yleisöä” – en myöskään jaksa mitään enää klo 22 jälkeen, kun “yleisö” on EHKÄ nukkumassa.

Luulen, että aika moni äiti-tyyppi samaistuu näihin ajatuksiin. Kirkas ajatus siitä, että sinulla ei ole heti kolmea lasta kysymässä “yksinkertaisuuksia” kun puhut puhelimeen, tai että käytäisit aamun kolme arvokasta varttia muuhun kuin etsien yhden lapsen bussikorttia, jonka hän on mysteerisesti hävittänyt puolessa minuutissa (kun pyysit häntä laittamaan sen reppuun)…tai että…noh mitä tahansa.. Joskus asiat voisivat vain loksahtaa ja voisin käyttää yhden vartin aamulla vaikkapa vain kahvia juoden..

Lopulta kaikki kullannuppuani ovat omaa elämääni tärkeämpiä, joten mitäpä tässä valitan. Pojat kasvat ja kantavat myös minua monessa asiassa.

Ehkäpä he niin tekevätkin fyysisesti myös jonain päivänä – mutta nyt juuri..juuri nyt helpotan elämääni antamalla tämän “näytön” yhden lapsen käyttöön (koska on hänen vuoro), että ehdin ladata pesukoneen ennen suurta iltapalashöwta!

Palataanko taas kukkasiin…mukavampaa… ja nättejä.. ne ei myöskään valita…

Mukavampaa viikkoa!

Äiti