Takaisin Minuksi..

Edessäni ja edessäsi on ehkä blogihistoriani rehellisin kirjoitus ja samalla myös henkilökohtaisin sellainen. Rimakauhu on järkyttävä.

 Tuntui kuitenkin, että oli pakko purkaa nämä “pirut” ulos itsestäni ja näyttää itseni kokonaan. Pyydän jo etukäteen anteeksi “lainausmerkkien” käyttöä, mutta joskus kuvaus on helpompi kertoa näin. En vielä vuoden vaihteessa tajunnut miten merkittävä vuosi tämä minulle onkaan ja odotan sitä innokkaana. Elämä yllättää, antaa ja ottaa. Haluan ahmia jokaisen hetken, niin hyvä ja huononkin. En usko, että minua kaataa enää mikään.

Tämä on minun selviytymiseni ja minun tarinani tähän asti. Matka, joka on ihan alussa ja se vie takaisin minuksi.

<3

Ihan tavallinen päivä ja jälleen ihan taas samanlainen aamu. Ihan samanlainen kuin ne niin useat aiemmatkin. “Minussa on vaan jokin vialla! Hullu ja en voi sitä muille näyttää. Suurentelen taas. Varmaan vaan jotain, jota minä ajattelen isommaksi kuin onkaan. Nyt vaan hymyä ja ylös, ulos, töihin! Työ on se mikä minut määrittelee ja jos siinä epäonnistun, niin mitä muutkin ajattelevat.. ei meillä ole tapana. Ja olenhan minä esillä muutenkin joka paikassa ja taas saa tutut ja sukulaiset hävetä…”

Näin minä puhuin viimeiset viisi vuotta itselleni. Joka ikinen aamu itkun läpi. En minä suunnitellut tätä näin ja eihän tämän näin pitänyt mennä.

” Tuntui että katoan…”

Olin ollut aina reipas, auttavainen ja se, joka oli aina virtaa täynnä. Osasin myös pitää hauskaa. Naimisissa olen elämäni rakkauden kanssa ja ilman häntä sekä lapsia olisin hukassa nyt, enkä kirjoittaisi tätä omaan tarinaani.

Meitä oli onnistanut ja olimme hyvissä ammateissa. Olin työssäni hyvä ja tunnollinen. Työpäivät olivat pitkiä ja usein ne venyivät aamuyön puolelle helpostikin.

Nyt jälkeen päin näen, että olen helposti istunut työkoneen ääressä päivittäin 17 tuntia ja samaan aikaan puolisoni saattoi  olla pitkällä työmatkalla maailman toisella puolella. Kotona pitkän päivän jälkeen odotti pyykkikasa, lapset ja joku pikaisesti kyhätty ruoan tapainen..

Lasten kuulumiset tarhasta ja koulusta kuulin illalla parin tunnin varoituksella ennen nukkumaan menoa lastenhoitajalta tai mummilta tai joltakin, joka oli rekrytty nopeasti pelastamaan muuten pilalle menevä työpäivä. Työ oli tärkeintä.

Kaikki muu kaaosta ja yhtä helvettiä, mutta selvitä piti!!

“Kiltti Tyttö”

En saanut happea, en vaikka kuinka yritin hengittää. Tuntui kuin elefantti olisi istunut päälläni! Tajusin, että minulla on paniikkikohtaus! Istuin työpaikan vessassa ja puuskutin. Olin taas tehnyt virheen ja tiedostin, että väsymykseltäni en voinut sitä huomata tai sitten en vaan ollut tarpeeksi tarkka. Ladoin taas itselleni aikamoisia syytöksiä ja katumusraippoja. Minä en ole luovuttaja ja kyllä tämä tästä, kun vaan tekee hieman pidempää päivää.

En ollut nukkunut enää pitkään aikaan ja se tarkoitti, että puhuttiin vuosista. Pyörtyilin. Viimeiset kolme vuotta oli täyttä sumua. Univaje alkoi pikkuhiljaa ja varkain. En tiedosta tarkasti milloin, mutta tiedostin sen liian myöhään. Se oli jo tehnyt tuhonsa.

Viimeisen vuoden ajan nukuin noin 1, 5h maksimissaan yössä ja kaiken muun ajan ajatukset pyörivät siinä, miten voisin olla parempi. Parempi äiti, parempi kokki, parempi työntekijä, parempi ystävä, parempi laihduttaja – ihan sama kunhan olisin vain parempi “name it” kaikessa kuin tällä hetkellä, niin olisin parempi ihminen.

Käytännössä olin univajeen aiheuttamassa humalassa lähes koko ajan. Ette usko kuinka monta päivää alkoi uudella minulla ja uudella elämän suunnalla!  Olin kaikkien JEES-tyyppien äiti – en koskaan kieltäytynyt työstä tai jos joku tarvitsi apua.

En koskaan oikeastaan ole ollut kilpailuhenkinen, mutta kilpailutin itseäni jatkuvasti ja vertasin niihin paljon parempiin ihmisiin. Tajuan tämän mantran pääni sisällä tulevan jo hyvin kaukaa menneisyydestä ja muistan fraasin “Ei sinusta mitään tule” ” Ei sinusta ole siihen”. Olen kantanut noita kahta virkettä mukanani ja ne ovat tehneet omasta mielestäni vankilan. Ulkoiset paineet olivat valtavat ja sisältä tunsin rusentuvani kuin rusina.

Joka ikinen yö herätessäni itkin ja mietin näitä. Jossain vaiheessa olin kadottanut itseni ja muuttunut harmaaksi, itselleni olemattomaksi. En ollut enää mitään. Parempi kuin pysyn pois jaloista. Aloin eristäytyä ja en jaksanut enää keskittyä mihinkään. Näin ainoastaan tekemättömät asiat ja virheet.

“Kelvoton”

En ollut koskaan ehtinyt käydä lapsieni tarha – tai koulukeskusteluissa. Aina ne tapaamiset hoiti mieheni tai joku muu, koska minulla ei ollut aikaa sellaiseen tärkeämpiä asioita tehdessä. En myöskään koskaan ole ehtinyt käydä vanhempain illassa. En koskaan ehtinyt katsoa lapsieni matematiikan läksyjä tai kuulustella englannin sanoja. Olin surkea äiti! Ulkopuolisesti kaikki oli todella hyvin.

Tunsin ihan hirveästi pahaa mieltä ja ahdistusta asioista, joka jäi minulta tekemättä omien valintojeni vuoksi. Niitä ei kukaan muu valinnut tarkeämmäksi kuin minä. Mutta pelkäsin itse asemaani ja sen menettämistä – en halunnut kuulua siihen porukkaan “jonka hommat jää tekemättä, kun sillä on noi lapset”…

Samaan aikaan tunsin joka kerta piston sydämessäni, kun kollega reippaasti ilmoitti olevansa estynyt, koska tänään on lapsen tärkeä meno. Olin kateellinen siitä, että joku uskalsi sanoa “EI” ja asetti oman elämän edelle. Olinhan aina työpaikkahaastatteluissa sanonut olevani ensisijaisesti äiti – ja paskat! Kerrottakoon, että kahden ensimmäisen lapsen kanssa vietin yhteensä 3kk äitiyslomaa – sitten piti jo mennä töihin. Tätä aikaa en saa enää takaisin.

Toki jäin kotiin, jos lapsi oksensi tai oli muuten kipeä – mutta yleensä olin naimisissa läppärini kanssa ja osallistuin sujuvasti palavereihin. “On se tehokas” sanonta hiveli kyllä, mutta sisältä kuolin joka hetki. Olin kelvoton! Miten kaikki oli päässyt tähän pisteeseen. Joululomalla ollessani etelän lämmössä ja lasten melskatessa onnellisena altaassa minä olin jossain muualla – mietin miten paljon jää töitä tekemättä. Räpsin riittävästi kuvia muistoiksi ja ostin matkamuistoja. Se siitä!

Onneksi tajusin kuitenkin vaalia parisuhdetta.

Luojalle kiitos siitä, että minulla oli edelleen mieheni! En kyllä ymmärrä välillä, kuinka hän jaksoi “minua”. Lapseni olisivat varmaan lähteneet, jos olivat voineet asiaan vaikuttaa itse. En ikinä anna anteeksi itselleni asioita, mitä olen jättänyt tekemättä tai sanonut lapsilleni puolihorroksessa. Mutta suorittajankin piti ajaa seinään kunnolla, että tajuaa pysähtyä. Minulle pysähdys oli täydellinen.

Onneksi melkein kuolin. En olisi uskaltanut muuten aloittaa elämää.

“Tietoisuus ja Totuus”

Nyt on aika miettiä“. Näin sanoi tarkkailuosaston lääkäri, kun makasin sairaalan ensiavussa järjettömän migreenikohtauksen kourissa. Minulla oli ollut edelliset kuusi kuukautta päivittäin useita migreenikohtauksia ja joinain päivinä ne eivät edes loppuneet. Samaan aikaan kuumeilin päivittäin. Iltalämpö saattoi herkästi nousta 39 asteeseen ja makasin horkassa koko yön. Väillä tuntui kuin tukehtuisin ja sydän hakkasi korvissa. En enää muistanut asioita ja pienikin ponnistus tuntui kohtuuttomalta. Tajusin eräänä iltana sen, kun lapseni kaatoi maitolasin maitoa lattialle vahingossa. Pillahdin kauheaan itkuun ja en saanut itseäni kasattua. Tuntui siltä , kun elämä loppuisi siihen maitosotkun siivoamiseen. En halua edes ajatella, miltä lapsistani tuntui.
Kävin tuon illan jälkeen työterveyslääkärillä ja sain nukahtamista helpottavaa lääkettä. En tosin voinut sitä syödä, jos olin lasten kanssa yksin. Eli en ollenkaan. Samaan aikaan ylisuoritin edelleen ja aloin inhota rakastamaani työtä (se joka määritti minut). Sain lääkäriltä parin päivän sairaslomia ja ne olivat minun tilanteessani yhtä tyhjän kanssa. Tilanteeni oli jo paljon pahempi fyysisesti kuin tajusinkaan. Olin myös psyykkisesti täydellinen romukasa. Onneksi en sentään juonut tai polttanut tupakkaa.

Kaipasin treenaamista ja itseni viemistä äärirajoille. Olen myös urheillessa itselleni piiskuri. “Jos ei lenkin jälkeen oksenna, niin se ei ole tarpeeksi hyvä lenkki”. Näin olin itselleni asian määritellyt.
En ollut käynyt juurikaan lenkillä tai liikkunut nuorimmaisemme syntymän jälkeen. Kaipasin tanssimista ja joskus iltaisin vetäisin tanssitossut jalkaan salaa, ihan palatakseni mielessäni tanssisaliin ja siihen tunteeseen.

Ei ole aikaa, kun on nämä ruuhkavuodet“, “Kyllä sinä sitten joskus ehdit, kun lapset kasvaa” ja “Mä niin tiedän ton tunteen” minulle sanottiin, kun valitin kiristäviä vaatteita.  Höpö Höpö – olisin tarvinnut tymäkän potkun “munille” ystäviltä. Mutta osasin jo piileskellä hyvin heiltäkin. Pystyin taiturimaisesti välttelemään kaikenlaisia juhlia ja treffejä. Häpeä ja itseinho kasvoi päässäni valtaisaksi.

Söin mitä sattui ja silloin kuin oli aikaa. En tajua, miten saatoin päästää itseni tähän tilanteeseen. Elimistöni oli täysin sekaisin ja minulla oli samaan aikaan vatsa- sekä iho-oireita. Sokeuduin lopulta omalle ulkoiselle olemukselle ja annoin periksi.

Tammikuisena iltana päänsärky oli taas tajuton ja olin sitä lähes itsekin. Sain mummin hoitamaan lapsia, että pääsen lääkäriin. Lääkäriin mennessä ulisin kirjaimellisesti ja pyysin Värkkilän tippaa. Lääkäri kieltäytyi itsepintaisesti nähdessään hoitohistoriani. Olinhan edellisellä viikolla ollut jo pari yötä sairaalassa samaisesta syystä. Anelin saada särkylääkettä, että pääsisin lähtemään kotiin “kun on ne työt” …

Hävettää näin jälkeen päin niin paljon!

Jouduin jälleen seurantaan yöksi. Olo oli kamala. Aamulla päänsärky oli hivenen helpompi, mutta lääkäri oli tuima. Olin koko yön sydänseurannassa ja sain kuulla, että minulla on todella pahat rytmihäiriöt. Lähellä sitä pahinta.

Se oli herätys. Infarkti! Se tästä vielä puuttuisi.

Kaikki tämä johtui vuosien stressistä, ylisuorittamisesta ja itseni unohtamisesta. En ollut vuosiin asettanut itsenäni ja tunteitani edelle. Olin vain keskittynyt kamppailemaan asioiden kanssa, johon en voinut vaikuttaa tai siihen, että minun on oltava jatkuvasti tehokas. Kehitin päässäni unelmia ja tavoitteita. Osan tavoitin, mutta ne eivät koskaan kuitenkaan olleet tarpeeksi tai tehneet onnelliseksi.

Minut siirrettiin sairaalasta omalle lääkärille, joka kerran minua katsoessaan tajusi. Itkin lähes tunnin lääkärin kainalossa ja kerroin kaiken. Paha olo ja vuosien kura tuli ulos. En ollut hullu. Ainoastaan hyvin väsynyt ja hukassa itseni kanssa. Lähtiessäni tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin itsessäni jotain ja en ollut turta omalle äänelleni.

“Välähdys”

Aloin kasamaan itseäni. Aloitin pahimmasta. Annoin työn mennä. Se ei ollut hyväksi minulle ja enkä myöskään minä sille. Mieheni huomasi minussa itävän ilon ja toivon. Lapset ihmettelivät, kun oli kiinnostunut koulusta uudella tavalla. Olin läsnä. He juhlivat sitä, kun äiti oli viimein kotona! Päätin, että se mitä olin kokenut, se on minulle voimavara – mutta se ei määritä minua.

Piti kävellä kauas ja paljon ohi polun, että näkee itsensä. Enää minun ei tarvitse olla vahva ja selviytyjä, vaan tarvittaessa pyydän apua. Enää minun ei tarvitse olla JEES-tyyppi, vaan voin kieltäytyä, jos niin koen. Minulla on edelleen taskussa osaamiseni ja olen nyt paljon viisaampi käyttämään sitä. Matka on kuitenkin pitkä.

Taannoin sairaalareissuni jälkeen paikallisessa marketissa istuin kirjahyllyjen välissä ja luin Katri Syvärisen uunituoretta kirjaa “Löydä Elämän Taika. En tiedä miten kirja löysi käteeni, mutta menetin lukiessani ajantajun. Heti ensimmäiseltä sivulta asti ajattelin, että “toi muija on tehnyt minusta kirjan“.

Itkin ja luin kaupassa Katrin tarinaa ja omaa selviytymistä. Jokainen tavu oli identtinen omasta elämästäni. Helpotuin itsekkäästi, että en ollut yksin. Ehdin lukea 40 sivua ja näytin varsinaiselta “alicecoopperin” siskolta, kun menin kassalle. Tämä kirja tuli tarkoituksella eteeni. Tajusin, että en todellakaan ollut hullu tai kaoottinen!

“Unelmia ja Oivalluksia”

On helpottavaa oivaltaa, että metsään on menty ja ihan itse olen sinne tieni raivannut.  En enää huuda ja soimaa itseäni siitä, koska nyt osaan välttää pahimmat risukot. Katri osasi pukea sen hienosti sanoiksi kun tekee asioita oikeista syistä ja oikealla asenteella, elämä virtaa kuin itsestään oikeaan suuntaan”.

Unelmat ovat minulle tällä hetkellä erilaisia ja samalla samoja. En enää unelmoi urasta tai rahasta, ne eivät pysty minua määrittämään – se tulee jos on tullakseen. Haluan sen tulevan ilon kautta. Se miten, se muotoutuu aikanaan. En enää juokse pakoon suorittamalla ja kämppäkin saa olla suht räjähtänyt! Who Cares (tiedän tosin, että ette usko)!

Olen vasta löytänyt risukosta takaisin polulle. Jalkani ovat kevyemmät ja jaksan enemmän. Edelleenkin olo on hauras ja rauhassa täytyy edetä. Päivittäin yritän saada itseni lenkille, jos tuntuu siltä. Teen juuri niin kuin tuntuu ja en ala tätä “vapaaherrattaren” elämää ylisuorittamaan. Päätin, että elän tässä hetkessä ja “sittenkun” sekä “olisipitänyt” saa jäädä. En halua enää löytää itseäni sairaalasta sydänvalvonnasta.

Olen jälleen löytämässä itseni ja täydellinen fyysinen sekä psyykkinen burnout on opettanut paljon. On todella surullista, että näin pitkälle pitää mennä ymmärtääkseen tärkeimmät asiat. Kun aloin tajuta tilanteeni, ensimmäisen kahden viikon aikana painoni putosi lähes 9 kg. Kaikki stressimyrkyt keho on työntänyt ulos vähitellen. Olenkin sanonut, että tiedän paljonko stressi painaa.

Polku on ollut kuoppainen ja ymmärrän, että nämä muutamat viikot eivät sitä tasoita vielä. Elämä on itseni haastamista ja motivoimista oikealla tavalla jokainen aamu. Arjen onni ja niiden pienien asioiden löytäminen on vapauttava kokemus. Olen ottanut vapauden työntää kaiken negatiivisen pois ja kääntää positiivisuuden päälle. Vaikeinta on olla itselle rehellinen ja ymmärtää omat voimavarat.
Pelko, että en ikinä olisi enää mitään on edelleen olemassa. En kuitenkaan suostu sitä pakenemaan. En myöskään anna enää kenenkään hyötyä minusta ja en enää alistu. Unelmani onkin saada elää tavallista elämää ja nauttia oikeista asioista. Uskon, että asiat tulevat luokseni, jos näin on tarkoitettu.

Muistan aina viisaan ystäväni sanat “Kukaan ei ole yksin mitään”. Me aina tarvitsemme toisiamme ja etenkin perheemme lähellemme.

Haluan vielä siteerata Katri Syväristä ja hänen kirjansa loppusanoja:
” Niin kauan kuin elät ja hengität, olet itse suuri ihme. Elämän taika alkaa sydämestäsi ja jatkuu kaikessa runsaudessa, joka ympärilläsi on”.

P&L

K

30 Comments

  1. AndreasAbelsson
    4.7.2022 / 16:17

    Jag har en fråga som du säkert gav svar till i artikeln men som jag fortfarande inte riktigt förstår. Själv grejen när man ska lära muskeln att aktivera https://pullahiiri.no flera snabba muskelfibrer är att ligga så nära sitt 1RM som möjligt när man tränar maxstyrka. Det är därför det är så viktigt att köra få reps med lång vila. Hur kan då ocklusionsträning öka maxstyrkan när man tränar så långt från sitt 1RM?

  2. 28.2.2017 / 11:26

    <3 <3 <3
    Lämmin halaus ja kaikkea hyvää jokaiseen hetkeesi!
    Ja kiitos tästä rehellisestä ja avoimesta postauksesta, tämä auttaa varmasti monia meitä miettimään omaa elämäänsä.

  3. Paula
    28.2.2017 / 07:22

    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi Kati ❤❤❤

  4. Pingback: Valoa Kohti
  5. Tuija
    26.2.2017 / 16:46

    Hei Kati,

    luin tämän postauksesi tuoreeltaan, mutten kyennyt heti vastaamaan. Koin paljon yhteneväisyyksiä omaan tilanteeseeni. Vaikka olenkin kotona, huomaan tekstisi luettuani, että suoritan tätä kotiäitiyttä. Kaiken pitäisi olla tip top koko ajan. Ystävät kehuivat aina meidän edellistä taloa niin kauniisti sisustetuksi ja leipomuksia herkullisiksi. niin totta kai sama pitää jatkua uudessa kodissa. Uuteen kotiin muutto tiesi pitkiä päiviä, kun kaikki pitäisi saada pian kauniiksi ja täydellisen valmiiksi. Viis siitä, että mies käy kotona ja lapsetkin pitäisi hoitaa. Joku aika sitten havahduin nukkumaan mennessäni outoihin tuntemuksiin rinnassa ja säikähdin. Kävin asiasta lääkärissä: lievää rytmihäiriötä, ylikierroksilla käyvä, korkea verenpaine. Nämä kaikki olivat ihan itse aiheutettua stressiä.

    No tuo ei varsinaisesti pitänyt tulla tähän kommenttiin, mutta kiitos Kati tästä postauksesta. Minut tämä herätti huomaamaan oman suorittamiseni, ja olenkin tänä viikonloppuna opetellut tietoisesti relaamaan. Ei kotia sisusteta kauniiksi hetkessä, eihän se entinenkään samantien ollut valmis, vuosia siihenkin meni.

    Toivon sinulle Kati kaikkea hyvää, ja kiitos rehellisyydestä <3

  6. Riitta
    25.2.2017 / 10:45

    Itku tuli tätä lukiessa. Itse olen ollut nyt sairaslomalla 2 viikkoa komplisoituneen migreenin takia, edeltävä tarina hyvin saman kaltainen kuin sinulla. Etsin kuumeisesti poispääsyä ja uusia suunnitelmia elämäni varalle nousee kuin sieniä sateella, kai se on sitten jotain ylisuorittamista sekin.
    Toivon sinulle ja kaikille muillekin ylisuorittamisesta uupuneille terveyttä, onnea ja rauhaa elämään <3

  7. Ilona
    25.2.2017 / 10:14

    Sinä olet rohkea, rohkea nainen – valitsit elämän <3 Halaus täältä Kati sinne. Olen varma, että elämä kantaa sinua kauneimmalla tavalla. Tänään paistaa aurinko ja sinulla on aikaa ottaa sen säteitä kiinni.

  8. Päivi
    24.2.2017 / 22:42

    Sinulle iso ❤et tiedäkään mitä tekstisi antoi minulle❤ktis!

  9. Päivi
    24.2.2017 / 21:52

    Kiitos aidosta, rohkeasta, koskettavasta ja pysäyttävästä kirjoituksesta!
    Itse suorittamisen ja uupumuksen kautta löysin Katri Syvärisen samaisen kirjan ja tuntui tosiaan samalta, kuin olisi omaa elämäntarinaa lukenut kirjan sivuilta. Lempeyttä ja lepoa sinulle sinne!
    *Kun riität itsellesi, riität koko maailmalle * <3

  10. 24.2.2017 / 18:50

    Mielettömän koskettava ja avoin kirjoitus. Rehellisyys muuttaa maailmaa! ❤ Surullista että jouduit kokemaan tuon, vieläpä noin pitkän ajan, mutta onneksi olet löytänyt uuden suunnan ja sille oikealle polulle. Uskon että tästä eteenpäin tulet kokemaan lukemattomia onnenhetkiä, energisempänä ja vähemmän suorittamalla! Tsemppiä ja kaikkea hyvää jatkoon!

  11. 24.2.2017 / 17:00

    Hui kun kuulostaa pahalta!! Onneksi nyt olet kääntänyt uuden sivun.. Tosi rohkea kirjoitus.. Toivottavasti toivut hyvin ja olen varma että ehdit nauttia elämästä vielä kaikkien vuosien edestä!:)

  12. 24.2.2017 / 15:30

    <3 Suuri halaus! Ja kiitos avoimuudestasi! Olet niin aurinkoisen oloinen ihminen ulospäin, ettei usko kuinka syvissä vesissä olet uinutkaan. Ja minäkin itkin kirjoitustasi lukiessa, tunnistin siinä niin paljon itseäni. Suorittaminen on vain päällä koko ajan ja eivät ne hommat suorittamalla lopu koskaan. Olen yrittänyt itse mm. nyt joogaa ja siellä rauhoittumista, mutta uniasia pitäisi myös saada kuntoon.

    Voi hyvin Kati, nauti elämästä ja siitä, että saat halata lapsiasi. <3

  13. 24.2.2017 / 14:32

    Voi, isoja asioita olen joutunut pohtimaan ja käymään läpi. Ihana että rohkenit kirjoittaa tästä aiheesta ja kokemuksestasi. Se auttaa toisia ja rohkaisee muitakin pysähtymään pohtimaan elämäänsä. Ison jarrutuksen, pysähdyksen ja pudotuksen jälkeen on onneksi aina se mahdollisuus eheytyä, kasvaa, vahvistua ja muuttaa sitä suuntaa. Kun antaa itselle aikaa, kohtelee itseä lempeästi, hyväksyvästi ja myötätuntoisesti <3 Itsemyötätunnosta on muuten myös kirjoitettu kirja, kannattaa lukea (Ronnie Grandell: Itsemyötätunto). Voimia <3

  14. 24.2.2017 / 13:59

    Hei kirjoitit miltei mun tarinan… ihan noin pahaksi tilanne ei ole itselläni päässyt mutta silti tunnistin itseni niin monessa kohdassa. Ja siellähän minäkin, ensiavussa ja sydäntarkkailussa vietin tänä talvena yhden yön… Stressiperäistä oli diagnoosi – ja samalla hyvä herätys minulle itselleni! Siitä mitä kaikkea saattaisin menettää jos jatkaisin samallalailla. Vaan sille täyden kympin tytölle relaaminen ja stressaamatta oleminen on kyllä niin hemmetin vaikeaa! Olenhan jo aiemminkin ollut pari kertaa burnoutin vuoksi pitkällä sairaslomalla enkä siltikään osaa toimia oikein. Mutta vähän kerrassaan sitä on oppinut olemaan stressaamatta.

    Voimia Kati sinne sinulle oikein kovasti ❤ Ja jättirutistus!

    Ps. muistan myös tuon tunteen kun vaikkapa juurikin se maitolasin kaatuminen tuntui maailmanlopulta. Tai kynän tippuminen lattialle. Nyt kun tuon tunteen tietää, tietää myös milloin on aika kääntyä lääkärin puoleen. Ja relata ja sanoi ei.

  15. 24.2.2017 / 12:51

    Voi miten hyvä ja rejellinen postaus❤Ei ihme että tulit sairaaksi kaiken tuon suorittamisen ja stressin jälkeen,mutta onneksi sitä kautta alkoi uusi,stressitömämpi elämäsu.Kaikkea hyvää sinulle uudella polullasi,ja muista antaa aikaa itsellesi,olet sen ansainnut🌸🌹💕

  16. 24.2.2017 / 12:35

    Ensinnäkin iso lämmin halaus!! Osasit kyllä hienosti kirjoittaa ajatuksesi, pystyn myös samaistumaan jollain asteella tilanteeseen. Minäkin olen kokenut ihan käsittämättömiä oireita vuosien aikana kasaantuneen stressin seurauksena. Nyt on jo helpompi hengittää. Mutta ihan parasta toipumisessa on tosiaan se, kun viimein tosiaan tietää ja tunnistaa mistä on kyse. Aurinkoista viikonloppua!

  17. Malla
    24.2.2017 / 10:15

    Rohkea Kati!
    Tiedän mistä puhut ja muistan hyvin oman äitini kommentit kuinka ballerinat eivät mutristele suutaan ja nilkat ojennetaan kunnolla. Vahvuuteen sairastuminen ja linssin läpi maailmaa katsominen sokaisevat helposti. Olet tosiaan onnekas, että sinulla on puoliso, joka osaa arvostaa sinua juuri itsenäsi! Olen todella iloinen rohkeudestasi tutkia itseäsi. Epätäydellisyyden tai riittämättömyyden myöntäminen, saati sietäminen,
    ei ole helppoa, varsinkin jos on koko aikuiselämän arvottanut tai määrittänyt itse itseään tekemisen tai ulkoisten asioiden kautta. Me estetiikkaan rakastuneet lohdutamme itseämme usein juuri niillä ihanilla kuvilla tai tuoksuvilla kukilla. Äitiyden ja työelämän yhdistäminen on suuri myytti. Jostain syystä miehet harvoin kokevat huonoa omaa tuntoa isyyden angstista suhteessa työelämään. Osaavatko he antaa itselleen helpommin anteeksi? Vai tyytyvätkö riittävän hyvään? Minulla on läheisiä, jotka eivät ole kyenneet ymmärtämään avun tarvetta silloinkaan , kun jo uhrataan omaa terveyttä. Monille tuo “hulluus” iskeekin vasta, kun ruuhkavuodet ovat jo ohi ja koti jää tyhjäksi ja työn pitäisikö korvata kaikki itsensä määrittäminen. Näin “vanhempana” konkarina voin kertoa, että kannattaa tosiaan aloittaa olemalla itselleen armollisempi ja huomaa nauttivansa kaikesta ympärillä olevasta. Yht’äkkiä maailma on paljon vihreämpi, valoisampi ja ein sanominen onkin ihan luonnollista ( omatunto lakkaa soimaamasta turhista). NAUTI, NAUTI..olet sen ansainnut, kuten me kaikki!

  18. 24.2.2017 / 10:10

    Kati, voimia toipumiseen. ❤ Tuli ihan kyyneleet tätä lukiessa. Sinulla on ollut rankkaa ja toipuminen ottaa varmasti aikansa, mutta on hienoa, että voit päivä päivältä paremmin. Nauti vapaudesta ja elämästä. ❤ Kaikkea hyvää. ❤

  19. 24.2.2017 / 09:44

    Rohkea ja ajatuksia herrättävä kirjoitus <3 <3
    Lukiessani nyökyttelin monessa kohtaa ja tämä sinun kirjoituksessi sai taas ajattelemaan, onko tämän hetkinen elämäntilanteeni kaiken sen arvoista? Stressiä ja unihäiriöitä kera päänsärkyjen kuuluu päivittäiseen elämään.
    Päivä kerrallaan eteenpäin ja voimahaleja <3

  20. Teija
    24.2.2017 / 08:12

    ❤❤❤

  21. 24.2.2017 / 07:26

    Voi sinua, rohkea, ihana Kati!
    Elämä on tainnut pysäyttää sinut oikein kunnolla, ja vaikka se saattaa olla raskasta, niin sanon, että “HYVÄ”. Tuo ei ollut sinulle oikea tie.
    Voimia ja jaksamisia tälle uudelle polulle <3 Tuokoon se sinulle onnen hetkiä, ilahtumisia ja hyväilevän ihania yöunia <3

  22. MarikaH
    24.2.2017 / 07:08

    Rohkea kirjoitus! Samoja asioita olen käynyt läpi, tunnistan nuo ajatukset ja tuntemukset, riittämättömyyden, kohtuuttoman itsekritiikin. Toipuminen ottaa aikaa, anna itsellesi armoa <3

  23. Saara
    24.2.2017 / 06:32

    Ihan älyttömän rohkea kirjoitus! Ei-sanan opettelu vaatii aikaa ja rohkeutta,
    mutta ah miten palkitsevaa se on,ainakin minulle tulee fiilis että uskalsinpas sanoa sen! 🙂

    Joskua tuntuu että omia valintojaan pitää selittää muille,mutta tarkemmin ajateltuna ei
    tarvitse. Riittää kun itse tietää mitä tekee ja mikä on hyväksi itselle.
    Tsemppiä edelleen!
    T:satunnainen lukija

  24. 23.2.2017 / 23:38

    Voi Kati <3 Upea, rohkea postauksesi pysäytti. Ja tuli itku. Sillä tunnistin niin monta kohtaa polustasi, että vieläkin muistan ne tunteet, miltä tuntui, kun itse sanoin itseni irti työstäni vuosia, vuosia sitten. Ja vaikka minun elämäni ei ihan noin syvissä vesissä silloin kulkenut, tänä päivänä olen vain kiitollinen siitä, että älysin tehdä stopin suorittamiselle ajoissa. Yrittihän se pirulainen vielä jälkeenkin päin palailla mutta kroppa muistaa ja muistuttaa. Ja pysäyttää. Onneksi.
    Toivon sinulle valoisampia päiviä ja monia hienoja hetkiä perheesi ja läheistesi kanssa – niitä, joissa olet läsnä ja joissa nautit siitä, että olet juuri siinä. Sillä loppupeleissä vain niillä on merkitystä. Ja sillä, miten kohtelet itseäsi.
    Ole armollinen itsellesi. Anna anteeksi itsellesi. Sitä täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan – eikä tarvitsekaan. Riittää, kun olemme olemassa ja muistamme, että tämä hetki on se tärkein.
    Toivoisin osaavani sanoa sinulle enemmänkin, mutta kun en osaa – ei kukaan pysty sanomaan, miten toisen tulisi elää. Jokaisen pitää löytää se oma polkunsa.
    Kerron silti sinulle tarinan erään viisaan naisen opetuksesta, joka on lohduttanut minua monina valvottuina ja itkettyinä öinä. Hollantilainen nainen, joka nuorena joutui natsien keskitysleirille sen tähden, että hänen kodissaan piiloteltiin juutalaisia ja josta myöhemmin tuli lähetyssaarnaaja ja kirjailija, Corrie ten Boom, kantoi aina mukanaan ristipistotyötä. Tilaisuuden tullen hän näytti ihmisille ensin sen ristipistotyön nurjan puolen. Sen, jossa oli virhepistoja, korjauksia, pääteltyjä solmukohtia ja joka näytti aikamoiselta sekasotkulta. Ja hän totesi, että tällaisina me ihmiset näemme oman elämämme. Sotkukasalta, jossa ei mitään kaunista ole ja jossa näkyy virheitä ja polulta poikkeamisia. Sitten hän käänsi työn ja näytti sen ristipistotyön oikean puolen. Sen paraatipuolen. Ja hän kertoi, että tällaiselta sen ihmisen elämän näkee Jumala. Sen täydellisen kauniin ja juuri tarkoituksella tuollaiseksi kudotun elämän.
    Ja kyllä – nyt kun itse juuri täytin 60 vuotta, osaan jo omasta ristipistotyöstäni erottaa muutamia kauniitakin polkuja. En vielä koko kokonaisuutta, mutta edes osan.
    Ja niin osaat Kati sinäkin. Et ehkä vielä tänään, mutta jonakin päivänä.
    Kaikkea hyvää ja kaunista sinulle toivottelee yksi höperö lady <3

  25. 23.2.2017 / 21:57

    Huh mitä olet käynyt läpi. Olen kuitenkin onnellinen puolestasi, että olet alkanut voimaan paremmin. Välillä pitää käydä reunalla tajutakseen astua taaksepäin, ettei vaan tipu. Voimahaleja ❤️

  26. 23.2.2017 / 21:52

    Voi Kati.
    Niin tuttuja sanoja ja oloja. Pohjan kautta ylöspäin päivä kerrallaan.
    Voima halauksia ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Instagram