Uusi viikko, uudet kujeet ja ajatukset!
Joskus kaapista ei tulla, vaan se räjähtää auki. Silloin se on ollut liian tiukkaan täytetty, liian pitkään.
Edellinen postaukseni oli minulle pitkän harkinnan tulos. Usein minusta (kuten monesta muustakin) nähdään vain se reipas ja päättäväinen pintapuoli. Se on yleensä tiedostamaton julkisivu, josta pidetään viimeiseen asti kiinni.
Harkitsin pitkään, että uskallanko. Annoin puolisoni lukea tekstini ennen kuin uskalsin painaa “julkaise” nappulaa – onnekseni hän on mukanani ihan kaikessa ja tietää parhaiten, millaista vuoristorataa olen käynyt läpi.
Hänen sanansa “Ne jotka eivät ymmärrä avoimuuttasi, niitä et tarvitse elämässäsi ja me emme yhdessä tarvitse.” , ne olivat mittaamattoman arvokkaat. On onni ja siunaus, että voit luottaa vilpittömästi ja kompata ajatuksia ihmisen kanssa, joka on paras ystäväsi, rakkautesi ja lapsiesi isä. Voit luottaa siihen, että saat tukea sekä haastetta. Toivon, että meillä jokaisella on yhtä hyvä tuuri!
Nyt kun olen ottanut hieman etäisyyttä jo tuohon viime viikon kirjoitukseeni, olen entistä varmempi siitä, että tämä täytyikin tehdä. Olen saanut valtavasti voimaa ja ymmärrystä, miksi kaikki on tapahtunut ja miten.
TABU??
Sain paljon palautetta ja yhteydenottoja! Olen todella otettu ja kiitollinen – niin, että sydämeni pakahtuu! Kiitos ihan jokaiselle suurenmoisista ajatuksista ja kiitos lukuisista viesteistä sekä kommenteista <3
Tsemppausviestejä sain paljon ja sitten myös niitä samanlaisia tarinoita voimien loppumisesta, suorittamisesta, valvotuista öistä, mustista aukoista meidän samassa tilanteessa olevien elämässä – meitä on paljon. Enemmän kuin ajattelinkaan. Osa on juurikin samassa tilanteessa kanssani, mutta osalle tekemäni oman elämän tunnustus oli liikaa, menin ehkä kiusallisen rehelliselle puolelle, vaikka todella joitain juttuja en edes voinut tähän vetää. En tiedä, että onko tämä aihe sittenkin vielä tabu ja kiusallinen asia? Saako omien voimien loppumisesta kertoa ja murtaa ulkokuori? Sisustusbloggari joka hajosi – siis se tehopakkaus?!!!!
Elämme tehoyhteiskunnassa ja aina pitää pyrkiä parempaan. Hyvä ei riitä vaan pitää päästä erinomaiseen, aina vain kovempaa ja tehokkaammin. Samalla tavoin kuin pörssiyhtiöt tavoittelevat joka vuosi parempaa tulosta, pitääkö meidänkin pyrkiä samaan. Voiko kukaan sanoa, että tämä on minulle ihan hyvä – vähempikin on ok? Tuntuu, että meidät kilpailutetaan ihan joka asiassa. Voiko kukaan sanoa enää, että keskinkertainen riittää ja hyvä? Olen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Jos kerron, että en tavoittele enempää, niin olenko kunnianhimoton? Minun mittarini ovat muuttuneet tai ehkäpä olen “kalibroimassa” niitä uusiksi. Eri asiat näyttäytyvät eri arvoisina nyt. En vielä tiedä mihin tämä kaikki johtaa.
Tällä hetkellä elämässäni on suvantoa – ei suuria myrskyjä horisontissa. Vaikeinta on ollut pysähtyä ja olla vain – ei suunnitelmia, ei varmoja ratkaisuja ja ei hajuakaan tulevaisuudesta. Nyt minun on pakko opetella pysähtymään ja rauhoittumaan. Ehkäpä tämän jälkeen voin nähdä, mitä haluan olla ja mitä haluan tehdä. Edelleen innostun päivittäin uusista asioista, mutta nyt mukaan on tullut pelko. Pelkään sitä, että “se” imaisee mennessään jälleen ja en pysty hahmottamaan rajoja. On siis pakko pystyä katsomaan asioita kauempaa ja rauhassa.
Tärkein prioriteettini nyt on olla läsnä lapsilleni ja saada oman fyysinen kunto paremmaksi. Uskon, että näin myös saan mieleni kirkastumaan ja kohdentumaan aikanaan oikeisiin asioihin. Ehkä tällöin pystynyt myös rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Olen päättänyt olla myös avoin blogini puolella asiasta ja kertoa asioita aina silloin tällöin. Toivon, että kokemukseni tai tuntemukseni voivat olla avuksi jollekin, joka käy tätä hiljaa läpi yksin. Terapeutti en ole ja sellaiseksi en voi kenellekään ryhtyä – voin vain jakaa oman kokemukseni.
Toivottavasti se riittää – Pikkuhiljaa Valoa Kohti.
Iloa ja Valoa kaikille loppuviikolle – meillä vietetään lasten kanssa hiihtolomaa, joten lähdenkin lasteni kanssa pohjoisen mummolaan seuraavaksi.
P&L
K
Can you be more specific about the content of your article? After reading it, I still have some doubts. Hope you can help me. https://accounts.binance.com/vi/register-person?ref=WTOZ531Y
Hei Kati!
Kirjoituksesi oli mahtava ja varmasti auttaa asioiden käsittelyssä. Miehellesi täydet pisteet tuesta!
Tunnistin myös itseni osittain kirjoituksestasi. Kolmen alle kouluikäisen lapsen äitinä, opintovapaalla di-opintoja suorittavana ja vanhaa taloa remontoivana ihan kaikki piti tehdä itse ja osata viimeisen päälle, perfektionisti kun olen. Ihmisten kommentit, jotka liittyivät siihen että miten ehdit ja olet kyllä tehokas jne imartelivat ja niistä tuli jotenkin riippuvaiseksi.
Itsellä se, kun piti myöntää ettei jaksa, ilmeni pääkipuina ja käsittämättöminä vatsavaivoina, joihin ei selitystä löytynyt. Hoidoksi sain mielialalääkkeitä. Mutta oman ihanan mieheni kannustamana tajusin löysätä ja sain hiljalleen vaivoja kuriin ilman lääkkeitä. Sen myöntäminen, että on aivan loppu, oli itselle vaikeinta. Mutta yllättävää kyllä, tuntuu että siitä tosiaan ei saisi kaikille puhua.
Ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat tulkinneet niin että “nyt se on laiskistunut”. Olen jättänyt yhteydenpidon minimiin, koska heistä saan vain huonoa oloa. Sen sijaan olen keskittynyt ihmisiin ja asioihin, jotka saavat voimaan hyvin. Ihanaan mieheeni ja lapsiimme, joille haluan olla terve ja hyvä esimerkki vielä vuosia enkä ylisuorittaja.
Eli ehdottomasti jatka valitsemallasi tiellä, uskon että se tekee sinut ja sen myötä koko perheesi onnelliseksi ❤
Kiitos kommentista ja meitä arjen aaltoihin kaatuneita on paljon. Edelleenkin opettelen hidastamista ja voittoa siitä tunteesta, että olen edelleen tarpeeksi, vaikka en koko ajan suorita jotain. Tämä suorittamisen malli on meihin aivopesty ja siitä pääseminen ei ole helppoa – tuskin pääsen siitä ikinä. Itse myös olen vähentänyt kaikenlaista yhteyttä ihmisiin, koska en jaksa selittää päätöksiä on. Minulle riittää, kun olen perheeni sisällä OK. Ehkä jossain vaiheessa ❤ Terkut ja Halit!
Avoimuus on vähän tabu, samoin burn out ja masennus. Siitä huolimatta, että niitä kovasti yritetään tuoda esille koko ajan enemmän. En kommentoinut edelliseen postaukseesi vaikka sen luin, en jostain syystä saanut mitään sanotuksi. En vaikka olen itse vakavan masennuksen sairastanut. En varmaan koskaan palaa ennalleen, en ainakaan siihen tilanteeseen, missä olin ennen sairastumistani. Elämä muuttuu, sietokyky muuttuu, jaksaminen muuttuu. Yhteiskunta ei ehkä hyväksy, mutta itse on hyväksyttävä. Itselläni eivät kaikki ystävätkään hyväksyneet, joten he menivät menojaan. Ja hyvä niin, en heitä selkeästi edes tarvinnut. Niin kuin et sinäkään, ettekä tekään.
Jaksamista hidastamis- ja pysähtymisprosessiin! Se voi olla hankalaa tottuneelle menijälle ja tekijälle, mutta terveys ensin. Sitten vasta kaikki muu. <3
Kiitos ja olen kanssasi samaa mieltä. Fyysinen “vamma” on helpommin hyväksyttävissä, kun se että hajoaa palasiksi. Rikkinäistä ei saa helposti ehjäksi tai ainakin se vaatii pitkän tien. Voimia sinulle! Hidastaminen on todella vaikeaa.
T,Kati
Miehesi sanoi juuri oikeat sanat. Kaikkea hyvää teille,koko perheelle ❤❤❤
Kiitos ja ihanaa kevättä sinulle <3
Niin, aina löytyy joka joka tulee sanomaan “sinullahan on helppoa koska…”, “mene nyt lepäämään”, “asiat voisivat olla vielä huonomminkin”, “sä olet vain päättänyt olla nukkumatta” jne. Sitten tuntee olonsa hölmöksi, kun on musertunut. Minulla on postaus luonnoksissa aiheesta, saa nähdä näkeekö päivänvaloa.
Halaus taas Kati! <3
Moi Ihana!
Voimia sinulle – me olemme niitä tyyppejä, joista näkyy päälle päin vähän. Miten helppoja maaleja me olemme ulkopuolisille antaa tehdä ennakko-oletuksia ja lokeroida meidät johonkin kastiin!
Pienten lasten äitinä tiedän ja tunnen luissani, millaisia paineita sinä käyt läpi. Kukaan ei koskaan voi arvostella toisen tilannetta. Me olemme kaikki yksilöitä ja kannamme asiat yksilöllisesti. Rohkeasti vaan kerro oma tarinasi! Minä kuljen kyllä koko matkan kanssasi <3
Isot Halit ja tsempit <3 <3
Ihanaa hiihtolomaa ❤️
Kiitos Outi!!! <3