Syystuulia ja Rakkausremonttia
Tänään sataa vettä ja lokakuu alkaa näyttämään todelliset kyntensä. Päivittäiset rutiinit ovat alkaneet palata koronan aiheuttaman hiljaisen ajan jälkeen; koulu, toimistopäivät, harrastukset ja kaiken muunlainen härdelli, jota perhe-elämäksi kutsutaan. Onhan tämä ollut kiireinen vuosi, Musta Maalaistalo on kokenut monenmoista remonttia!
Blogi on ollut jo kauan tauolla ja oikeastaan kyse ei ole ollut viitsimisestä tai ajasta, ei vain ole ollut tunnetta tehdä mitään. Paitsi nyt.
Viime päivien ajan olen käyttänyt töihin, mutta myös selvittääkseni kauan sitten johonkin hautautuneen salasanan..viimein sen löysin. Normaalia syysapatiaa ei ole ollut tänä vuonna ja ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että on kiva odottaa jotain ja silti ei siinä mitään, vaikkei mitään tapahtuisikaan. Helppoa olla suunnittelematta liikoja ja se rauhoittaa mieltä.
Remontti on kuitenkin edennyt Issulassa vaiheesta toiseen yhtä varmana kuin vuodenaikojen jatkumo ja rakennuspöly on yhtä ikuista kuin Cher ja torakat. Tähän tulokseen olen tullut ja viime viikkoisen “insta-pölyraivarin” jälkeen päätin luovuttaa.. pölyn suhteen. Sillä kun sitä on, jokin ihan varmasti etenee. Tilanne täytyy hyväksyä.
Remonttimme on tullut nyt siihen vaiheeseen, että toinen wc “ehkä” valmistuu ennen joulua. Toivottavasti. Viikonloppuna vietimme yhden kahdenkeskisen vuorokauden mieheni kanssa sitten koronan alun ja romantiikan nälkäisinä suuntasimme heti rautakauppaan hankkimaan laattoja tulevaan pikkulaan ja ostimme pari muutakin parisuhdetta hoitavaa asiaa – kuten uuden kierrätysastian taloon. Ihan parasta!
Emme todellakaan ole pariskuntana kylpylätyyppejä, vaan parasta parisuhdetta hoitavaa kahdenkeskeistä toimintaa on: jonkun purkaminen, paklaaminen, rautakauppakierros ja remontointi yleensä, sekä siitä puhuminen. Jos ei voi puhua omasta, niin puhutaan jostain toisesta remontista. Joillain talonrakennus tai remontti on aiheuttanut eroja, meillä on syntynyt lapsia.. yhtä monta poikaa kuin on rakennettuja talojakin.
Koti
Muutimme tänne Iittiin 2019 myrskyisän kevään jälkeen ja silloin loppuvuosi menikin sumussa kaikkine uusine asioineen. 2020 oli poikkeuksellinen vuosi, paitsi pandemia, myös meille täällä uudessa vanhassa kodissa kuherrusvuosi. Teimme kaikkea, mitä maalla voi. Vaikka olenkin syntyjäni täysin maalainen, lehmien kasvattama lapsi, silti oli todella jännää asettua tänne itse ja saada tämä paikka jaloilleen. Myöskin löytää omat jalansijat täältä ja nähdä tämän paikan rytmi, johon kovin luonnollisesti solahdettiin.
Tämä vuosi on tehnyt tästä meille kodin ja enää ei vaivaa epäuskoinen raksuttava tunne, että “onko tämä oikeasti meidän?” Jossain vaiheessa pelkäsin herääväni Matrixista, mutta tunnen kuitenkin nipistyksen.
Todellakin ulkona loppusyksy alkaa näyttää voimiaan. Takassa palaa tuli ja minä olen kotona – niin monessa merkityksessä.
Tervetuloa takaisin blogini ääreen.
K
